Pelottaahan se, yksin oleminen tulokkaan kanssa. Kun olen lukenut Eve Mantun kirjaa ja jutellut ystävien kanssa, niin ihan simppelit asiatkin jännittävät. Että miten minä pääsen kauppaan heti aluksi, voinko minä ottaa sen käärön vaan mukaan. Pakko ka se on mukaan ottaa. Saatan haista päiväkausi pahalta, kun ehdi suihkuun. Ruokaa pitää tehdä valmiiksi pakkaseen, jos vaikka ehtisi syömään.

 


Toisaalta tuo kaikki naurattaa. Kun olen aina ollut sellainen suoriutuva ihminen. Vähän liiankin suoriutuva. Vähän niin kuin itselle ongelmaksi asti. Mutta voi olla että sitten hymy kyllä hyytyy.

 


Pääosin haaveilen kyllä vauvan tuoksusta ja läheisyydestä. Siitä ihanasta pienestä ihmisestä, jota minä saa rakastaa ja hoitaa. En unohda vastuuta, mutta olen toivonut tätä kauan, kauan. Ja ehtinyt haaveilla asiasta tuhansia kertoja ja nyt se on vihdoin toteutumassa.

 


Kunhan vaan selviän vielä puolisen vuotta kaikista loukoista, esteistä ja murheista. Niin, siis onhan sitä selvittävää vielä ennen suihkuun pääsemättömyyttäkin. Kuusi kuukautta vielä huolta, onko vauvalla kaikki hyvin masussa, liikkuuko se (sitten kun liikkeet voi tuntea) ja etten itse tee mitään mikä aiheuttaisi jotain kamalaa. Jos vaikka sen listerian tai sen toksomoloosin vai mikä sanahirviö se olikaan.

 


Onneksi minulla on myös vahva usko, että tämä lapsi syntyy terveenä ja hyvinvoivana. Siitä yritän pitää kiinni kaikkien pelkojen keskellä.