Eilisestä tuli kokonaisuudessaan katastrofi. Sain riidan aikaiseksi yhden ystävän kanssa ja puoli päivää meni töissäkin aivan männikköön. Yleensä kun olen aika hyvän tuulinen, niin ihmiset olivat kyllä aika ihmeissään. Vaikka toki jokainen ymmärtää, että aina vaan ei voi olla hyvällä tuulella. Onneksi muutama hauskempi sattuma laukaisi suurimman kiristyksen, ja illan treenit veivät loput kiristykset.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minua alkaa aina kovasti harmittaa, jos kiukuttelen jollekin. Kaipa se on jonkinlaista miellyttämisen halua. Miellyttämisen halu jos joku kuluttaa ihmistä. Sitä repii omasta selkänahastaan, vaikka puhti olisi jos kulutettu loppuun ja kynttilää poltettu molemmista päistä. Mutta kyllä tämä vanhentuminen on auttanut siihenkin. Itsensä hyväksyminen kun olisi kuitenkin se kaikkein tärkein asia. Siitä lähtee terve itsetunto, jonka jälkeen voi hyväksyä sekä omat että läheistensä ”virheet” ja puutteet. Mikä nyt sitten on virhe ja puutekaan? Harvemmin kai kukaan nyt tahallaan tekee mitään ihan väärin. Hänestä tapa voi olla juuri se ainoa oikea. Niin kulttuuri- ja tapasidonnaisia me olemme. Taannoin keskustelimme erään ystävän kanssa omatunnosta, siitä miten kasvuympäristö ja kulttuuri vaikuttaa omatuntoon, sen rajoihin ja joustavuuteen. On aivan hullua verrata vaikka lähi-idässä kasvaneen nuoren miehen omatuntoa jenkkiläiseen teinityttöön, japanilaiseen mieheen tai pohjois-korealaiseen naiseen. Lähtökohdat vaan on totaalisen erilaiset. En ota kantaa siihen onko kenenkään omatunto ”oikeassa”. On mielenkiintoista, miten paljon kulttuuri, yhteiskunta, vanhemmat, tavat, kieli jne. vaikuttavat siihen minkälaisia meistä tulee. Ja sitten vielä jotkut kuvittelevat voivansa mennä sanomaan toiseen maahan, että te teette nämä asiat ihan väärin.

Mutta joka tapauksessa itsensä, virheidensä ja hyvyyksiensä, tunnustaminen ja hyväksyminen olisi hyvä. Oikein hyvä. Minä uskon, että vain sitä kautta voi tulla myös toisten hyväksyminen, aidosti. Silloin olisi riittävän vahva hyväksymään muutkin, kun kovin homma on jo tehty. Eihän se tarkoita sitä, että kaikista tarvitsisi pitää, mutta silloin ärsytyskynnys olisi varmasti paljon korkeammalla. Ei alkaisi hampaiden kiristely tai tukan repiminen, kun käyrän nostava ihminen saapuu näköpiiriin.

Voi, on niin paljon opittavaa. Ja kun välillä aika menee känkkäilyyn, niin huomiseen taisi siirtyä sekin oppiminen…