Nyt tuntuu ihan tyhjältä. Vaikka eilen aivoissa pulppusi hurjasti sanottavaa, oikein asiaa. Yksi nukuttu yö ja blank. Tyhjästä on paha nyhjästä, paitsi…

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Oletteko joutuneet koskaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka suurentelevat asioitaan tai saavat omat asiansa kuulostamaan huomattavasti tärkeämmiltä kuin muiden puuhastelut? Se on uskomaton taito. Maitopurkin avaaminen voi olla jumalallinen suoritus tällaisille henkilöille, saati sitten suurempaa panostusta vaativat hommat. Mistä suurentelu oikeasti viestii? Mielestäni nimenomaan vähäisyydestä ja ali-itsetunnosta. Jos ei arvosta itseään tai tekemisiään, niin pitää suurennella hehkuttamalla, korostamalla ja selittelemällä, jotta edes itse uskoisi tekevänsä jotain tähdellistä. Tällaisia ihmisiä tapaa jokaisella tasolla, ylhäältä alas.

Itseään korostavia ihmisiä on toisaalta mielenkiintoista seurata. Mitähän se tällä kertaa keksii? Mistä asiasta nyt tulee härkänen? Ja miten saan pidettyä pokerinaaman? Oman mielipiteen arvostaminen nousee arvoon arvaamattomaan. Ei tarvitse edes kertoa, kun vain on itse tietoinen omasta mielipiteestään. Eikö ole ihanaa, että jokaisella voi olla oma mielipide? Eikä sitä tarvitse edes välttämättä perustella. Mielipide voi vaan olla, eikä siihen ole kenelläkään mitään sanomista. Toki hammasten kiristystä on huomattavissa tälläkin pallilla, kunnes vapauden ajatus jälleen tavoittaa. Kaiken lisäksi merkillistä on se, että kortin kirjoittamisesta kirjan luontia vastaavan tuskan saava ihminen voi olla mitä miellyttävin ja mukavin ihminen, joka on hyvä ja lämmin ystävä. Mielipide-vänkääminen on tietenkin välillä hyvä harrastus. Tosin ehdottomuuden edustaja kutistuu siinäkin peukaloiseksi ja täytyy osata myös lopettaa.

Tästä blogistani taitaa tulla enemmän retoristen ja vähemmän retoristen kysymysten asettelukenttä. J Jotenkin se kuitenkin auttaa omien ajatusten järjestäytymistä. Vaikka aina ei jaksakaan paneutua ja pohtia. Kuka jaksaa? Kyllä aivot täytyy voida heittää välillä narikkaan ja vaan tuuletella. Äh, että ärsyttää ikuisesti asialliset ja korrektit immeiset. Grrr, ne on juuri niitä, jotka juhlivat rajusti kun on otettu kaksi Irish coffeeta ja kierretty baari kaksi kertaa ja hipaistu vahingossa ohikulkevan kättä! Apua! Illan meininki oli loistava ja illan puintiin menee kaksi viikkoa. Tosin minunkin juhlintani on rauhoittunut huomattavasti edellisestä sinkkukaudesta, jolloin miestä kaatui ja tyttö seikkaili milloin missäkin. Mutta silti meno oli "kilttiä", siis ei laittomuuksia tai ilkeyksiä. Paitsi olen minä kiivennyt kuutamouinnille ulkouimalan aidan yli kesäisen baari-illan jälkeen. Mutta siellä oli parikymmentä, eikä se ole laitonta, vaan luvatonta. Idea tuntui ensin loistavalta! Housut ja kengät pois, päälle jäi toppi ja pikkuhousut ja sukellus. Vartin päästä altaan laidalla raikkaana väristessä ajatus saattoi olla jo huonompi. Nännit nipottivat märän topin alla, eihän silloin voinut käyttää rintaliivejä, ne vaan ahdisti ja puristi. Valitettavasti en enää muista mihin popot silloin suuntasivat – seikkailuihin takuulla.

Ah, minulla on näitä "vanhuus"-oireita. Eli muistelen menneitä, mitä on tullut tehtyä. Mutta olkoon. Sen takia sitä on aikanaan vouhotettu, että on jotain mitä muistella. Vielä kun saisi kaivettua ne tuolta muistin onkaloista, ihan itselleenkin. Mutta kokemuskartta ei ole vielä kyllä valmis, puolet on vielä värittämättä ja kun nyt alan taas nähdä värejä sinkkumaailmassa, niin ehkä se punainen ja keltainenkin löytyy.