Tänäänkin olen kahden vaiheilla. Pitäisikö aktivoitua vai pitäisikö vain nauttia olostaan. Tosin olemme ainakin yhden sinkkukaverin kanssa todenneet, että sunnuntait ovat perseestä. Se on ikuinen perhe- ja parisuhdepäivä. Menet minne vaan, niin pariskunnat ja perheet ovat vallanneet joka paikan, leffat, raflat, urheilupaikat, puistot, kävelytiet jne. Ja tottakai ovat, jos koko viikko on kiire tehdä uraa, harrastaa ja pakertaa, niin sunnuntaina korvataan kaikki omalle perheelle. Ja lässyn lässyn! Ei kai katkeruutta ole huomattavissa? Ja voi että, olen itse tehnyt samaa… Niin se maailma kiertää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sen mitä et ainakaan tahdo kohdata, niin varmasti napsahtaa omalle kohdalle. Minulle on ainakin käynyt niin ja useammassa asiassa vielä. Enkä taida vieläkään osata sanoa ei koskaan. Ja seuraava "en minä ainakaan" -asia on taas hetken päästä nenän alla, tai viimeistään pari vuoden päästä.

No, inttiin en kyllä ainakaan mene. Se pitää ja pitää. Menkööt ne naiset, jotka omakseen kokevat, mutta minä en lähtisi.

 

Mutta menepä sanomaan, että minä en ainakaan sorru tuohon tai tuohon ja minä en voi sietää sitä tai sitä, niin johan sattuu omalle kohdalle, ainakin liippaa niin läheltä, että sen kanssa on elettävä ja sekin asia on ymmärrettävä eri kannalta. Mutta siinä sitä taas ollaan, kasvamassa. Uskonkin enemmän niin, että ne ”kielletyt” asiat tulevat omalle polulle, jos olet mennyt uhoamaan, silloinhan on omassa kasvussa reikä, ymmärryksen puute ja sanominen on suorastaan tilaus ymmärtää asia.

 

Oletko huomannut, että saatan heittäytyä toisinaan sentimentaaliseksi?

Se on minua. Tunnustan. Sitä minä olen, parhaimmillani ja pahimmillani.

 

Tänään porskutan mukavaan päivään. Nautin kynttilöistä ja tulevaisuuden avaruudesta, valinnan mahdollisuuksista.

Vaikka olisihan se kiva olla taas kainalossa tai kosketella hellästi huulia huulilla…

Mutta sehän on mahdollista, ei ehkä tänään, mutta vielä…