Miten se voi olla, että kaupassa minä valitsen aina väärän jonon? Mukamas valitsen lyhyen jonon ja tehokkaan näköisen kassan. Ja sitten siinä tulee vähintään joku ongelma ja kassa tökkii ja tökkii ja seisoo ja seisoo.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Entäs sitten liikenteessä? Kuinka monta kertaa minä olen huutanut auton sisällä rumia sanoja ja lähettänyt edellä ajavaa sinne sun tänne. Ja mitä se auttaa? No ei niin yhtään mitään. Tiedän kyllä. Ihan omat verenpaineet siinä vaan nousee ja matkan jatkaminen on entistäkin kriittisempää. Juu, juu, tiedetään, saatan olla vähän kuuma-kalle liikenteessä. Mutta minä vaan olen tavallista parempi, ripeämpi ja joustavampi kuski. Eei, ei niin kuin muut, parempi. :)

 

Onko sinulla tullut koskaan, oikein pahalla tuulella, sellainen olo, että olisi ihanaa ajaa autolla tahallaan jonkun perään? Siis ei pahasti, vaan tuupata sitä vaan pois siitä edestä tökkimästä. Sitten voisi peruuttaa sen takapuskurissa roikkuvan puupään keulaan ja taas eteenpäin sen edessä matelevan homekorvan perään. Hihii, minä olen. :) Ja voi että se maistuu välillä hyvältä ajatukselta. Ei, en tekisi sitä kuitenkaan. Minulla a) ei ole niin paljon rahaa b) ei ole kuitenkaan pokkaa ja c) vain tuuletan ajatuksia, en ole oikeasti hullu. Vai olenko sittenkin? :)

 

Eikö ole mahtavaa, että sitä voi ajatella mitä vain, niin kuin tuon autojutunkin. Kun aloin toipumaan pahasta pettymyksestä ja nöyryytyksestä ensirakkaudessa, haaveilin, että menen pimpottamaan sen exän ovikelloa ja kun hän tulee avaamaan, en sano mitään, paukautan häntä pesäpallomailalla korvalle ja lähden pois. Ja sillä ajattelulla pääsin pahimman yli ja eteenpäin.

 

Ajatukset saattavat ja voivatkin olla välillä aika rajuja. Eihän niitä tarvitse koskaan toteuttaa. En koskaan aikonut tai aio toteuttaa kumpaakaan, pesäpallomailaa tai autolla tahallaan törmäilyä. Mutta jotenkin vain uskon siihen, että jos voi noin ajatuksissa tuuletta, ja kostaakin, niin se auttaa. Niin voi käsitellä tunteita, purkaa pahaa oloa ja sitten voi taas palata normaaliin. Miksi negatiiviset tunteet pitäisi kokonaan kieltää? Eihän se ole edes inhimillistä. Kaikilla meillä on tunteita laidasta laitaan, ei niitä toisilta ole leikattu pois. Skaala voi olla erilainen.

 

Luin kerran lehdestä (okei, kaikkea ei kannata uskoa), että jollain lapsella oli sairaus, hän ei tuntenut negatiivisia tunteita lainkaan. En usko. Ei ole mahdollista. Ja kuka pystyy sanomaan toisen puolesta, että sinulla ei ole negatiivisia tunteita? Ei kukaan? Emme pysty aavistamaan mitenkään, miten tai miltä toisesta tuntuu. Miltä itku, suru, rakkaus, ilo, innostuminen, häpeä, viha, katkeruus, nauru, pelko, syyllisyys tai onni toisesta tuntuvat? Pystymme ehkä jotenkin toiselle kuvailemaan, useimmiten rakkautta tai surua, mutta tunteen syvyys on ulkopuolisesta täysin mahdotonta tietää. Silti toisen tunteita ei koskaan saisi aliarvioida tai vähätellä. Tiedän, minäkin sorrun sellaiseen.

Ei toisen todellisuutta voi ehkä kuitenkaan tietää.