Minä arvostan suoraan puhumista ja toimimista. Tietenkin jotkut korrektiussäännöt täytyy sisäistää, mutta minä en ymmärrä enkä jaksa sitä suhdepeliä, mitä nykyään toiset tuntuvat harrastavan. Alussa pitää odottaa tietty aika, että voi soittaa tai että voi vastata tekstiviestiin jne. Plääh! Puppua! Kuka siitä hyötyy?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tosin ymmärtämättömyyteni johtuu varmaan myös kärsimättömyydestäni. Minä en jaksa pelata. Jos minä tykkään jostakin ihmisestä, niin miksei sitä voi sanoa? Jos jossa kussa on kivoja piirteitä, hän on söpö tai kerrassaan ihana, miksei sitä voi sanoa? Minäkin tykkäsin jos joku sanoisi minulle. Saattaisin kyllä vähän nolostua, mutta en pitäisi ihmistä luuserina tai sen takia dissattavana.

 

Miksi sitä peliä pitää pelata? Onko jotenkin häpeällistä, kiusallista tai alentavaa näyttää että on kiinnostunut jostakusta? Auttakaa minua ymmärtämään.

 

Olen sanonut lähimmille, että mieluummin sanon, että minulla on ikävä tai että välitän. Mitä jos huomenna ei ole siihen enää mahdollisuutta? Sitten itketään sanomattomia sanoja ja näyttämättömiä tunteita. Sen kanssa minä en voisi elää! Ja jos jollekin saa hyvän mielen vain sanomalla että olet tärkeä, niin miksei?

 

Tosin en kyllä ymmärrä sitäkään, että huulia turhaan heilutellaan. Rakastuminen on vakavaa ja se ei syty tai sammu viikossa tai kahdessa. Liika lässytys on perseestä ja pumpulipuppu joka välissä on liikaa. Kaikki kun ei voi olla superihanaa koko ajan. Minä en ainakaan jaksa suurentelua ja saman asian hieromista, plaah.

 

Mistä tähän asiaan tulin? Liippaa läheltä, liippaa läheltä, hivelee ja antaa takaisin. Minä uskon siihen, karman lakiin. Siihen, että sitä saa mitä tilaa. Ainakin minun on helpompi elää, kun ajattelen niin. Ja sehän tässä tärkeintä on, elämä ja eteenpäin meneminen. Peace!