Oletteko seuranneet Big Brotheria? Eilen en jaksoa nähnyt, kun olin siellä ulkoilemassa, mutta alun seurasin. On pakko myöntää, että minuakin vaivaa joku tirkistely vietti. Siis kai tuo ihmisten tapojen seuraaminen siis voi ulottua jo BB tasolle. Minä ilmoittaudun BB:n Antti A:n fanijoukkoon. Lisäksi tunnusta tsekkailevani kaupungilla nuoria(kin) poikia. Jalkani taitavat jokseenkin olla maassa, kun en sen enempää elättele näiden silmää sulostuttavien poikien katselusta. Enkä mielestäni suhtaudu asiaan mitenkään irstaasti. Kunhan nyt totean, että onhan niitä kiva katsella. Nami! Vaikken nyt itseäni kuitenkaan vielä ihan tätiksi laske, niin kymmenen vuottaa saattaa kuitenkin olla jo rajana. Jaa miksi? Jälleen kerran sen takia, että yhteiskunta on tehnyt suuremmat ikäerot ”pelottaviksi” ja omituisiksi. Tiedän, tiedän, on olemassa monia onnellisia pareja, joilla on 20 vuottakin ikäeroa. Ja silti suhde toimii hienosti. Hienoa! Good for you! Mutta kyllä minä tuntisin itseni irstaaksi pikkupojan raiskaajaksi jos esim. duunikekkereihin veisin aveciksi kaksikymppisen lokapöksyn (jotka voivat näyttää oikein hyviltä). Tämähän on vain minun päässäni, niin ei tarvitsisi ajatella.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaiken lisäksi en voisi kuvitella seurustelevani itseäni paljon yli viisi vuotta vanhemman miehen kanssa. Juu, ja tämäkin tulee tietenkin minulle vielä vastaan, kun menen sen kerran oikein kirjoittamaan. Niinhän yleensä käy. Tämäkin on ihan tyhmää kun oikein ajattelee. Minulle vaan tulee mieleen reunustukka (=päältäkalju), pyllyhousut (=housut korvissa), kännykän vyökotelo ja liian lyhyet lahkeet. Yäk! Ja tiedän, yksilöt, ne yksilöt, jokainen on erilainen. Ehkä minä sitten vaan olen törmännyt karseisiin vanhempiin miehiin.

Sitä paitsi koska minusta tuntuu vielä kaksikymppiseltä. Tai no ainakin kaksivitoselta. vai olisiko se sittenkin about 28? No ei ainakaan yli kolmekymppiseltä, niin kuin todellisuus. Minun täytyy aina välillä oikein itsekin muistella, että kuinka vanha minä nyt taas olenkaan. Oikein pitää laskea! Ällöttävää ja kamalaa. Kai se on sitten jonkinlainen ikäkriisi. Vaikka toisaalta olen hirmu tyytyväinen opittuun ja kaluttuun, mutta toisaalta on ikävä sitä kaikkien mahdollisuuksien avoimuutta. Niin tai ei kai nyt vieläkään mikään ole ihan mahdotonta. Mutta sitä ei vaan ehkä kehtaa, tai viitsi, tai sitä ajattelee, että se ei ehkä ole minulle enää sopivaa. WHY? Jälleen tullaan siihen ympäristön asettamiin oletuksiin ja yleistyksiin. En minä haluaisi, että minun elämääni määrittelee muiden asenteet tai oletukset tai yleistykset, niin kauan kuin minä en vahingoita ketään, itseänikään.

Joten aion siis jatkossakin ihailla nättejä poikia ja tuntea itseni nuoremmaksi, yritän vouhottaa vielä ja uskoa lujasti siihen, että iästä huolimatta tärkeintä on rakkaus. Se että tuntee itsensä rakastetuksi, olonsa turvalliseksi ja toisen kanssa on hyvä olla. Tämä ei tietenkään ole tyhjentävä lista. Voi kun olisi kiva käpertyä jonkun turvalliseen kainaloon juuri nyt. Eilinen väsyttää, enkä jaksa tänään olla kiinnostunut Irakista, New Orleansista tai bensan hinnasta. Tänään olisi kiva tuntea läheisyyttä ja hellää silitystä…