Olisinko oikeasti oppinut ihmissuhteista jotain? Osaanko ottaa ajattelemani ja ainakin muka oppimani käyttöön? Onko tekeminen kuitenkaan yhtä helppoa kuin toteaminen, tässäkään?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mikä on se käänne, kun suhteesta tulee liian stabiili ja liian tavallista? Siihen on olemassa varmasti tuhat neuvoa ja ohjetta. Mutta jos meillä on ollut joku malli käytössä elämässämme jo useita kertoja, ehkä jopa useita vuosia, niin eihän mikään takaa, että toimintamalli on noin vaan muutettavissa! Ja mistä helkkarista sitä itse tunnistaa jos onkin tekemässä väärin?

Ainakin molempien suhteen osapuolten pitää saada suunsa auki. Puhutaan. Ehkä ennemmin kuitenkin on parempi sanoa liian nopeasti kuin liian hitaasti. Vai olenko minä vain hätähousu? Saattaa olla niinkin. Mutta minä uskon, että jos saa pienetkin vaivaavat asiat ulostettua heti, niistä ei tule härkäsiä eikä ylitsepääsemättömiä. Asiat voi aina ilmaista kiihkoilematta ja dramatisoimatta liikaa. Ilmaisu on sitten vain jokaisesta henkilökohtaisesti kiinni.

Suurentelu ja liioittelu onkin minusta överikakkaa ja johtaa aivan liian usein asioiden hyperventilaatioon. Not good! Tietenkin sorrun siihen itsekin ajoittain, mutta yritän siitä pois. Suurentelu ja liioittelu on mielestäni elämisen osaamattomuutta. On pakko kasvattaa liian pienistä asioista suuria, kun elämä ei muuten kolahda. Tosin en kyllä kannata vähättelyäkään, sekin on elämättömyyttä.

Vaikeita rajoja, ja silti tahdon taiteilla.