Olen kohdannut haasteita irtipäästämis-osiossa. Että se on vaikeaa! Ja kuinka sitä joutuu myöntämään, että on vain ihminen, pieni ihminen. Vaikka kuinka tahtoisi olla aikuinen ja suhtautua asioihin viisaasti ja järkevästi ja asiallisesti, niin perhana yksi tuulahdus ja taas huomaat, että minkäs teet, rakastan, välitän ja sattuu. Vaikka sitten oikeasti en tahtoisikaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä askellan paikallani tämän yhden, saman, vaikean ja ikuisen asian kanssa. Tulevaisuutta ei sillä saralla ole, ei ainakaan muutamaan vuoteen, ja todennäköisesti silloin on jo liian myöhäistä. Nykyisyyttäkään ei ole. On vain menneisyys, josta on vaikea päästää irti. Hyvät, lämpimät, rakkaat, ihanat muistot nousevat mieleen tasaisin välein ja ikävä haalentaa mielen usein itkuun. Mutta sitä ei ole nyt, ei tänään, eikä huomenna. Huomisessa on kyllä ystävyys ja välittäminen, mutta ei tulevaisuutta. Minä tiedän sen järjessä, mutta en tunteessa.

Tuntuu, että hakkaan päätä seinään ja tolkutan itselleni, että näin on parempi. Suuntaa uusiin vesiin ja uuteen elämään. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka. Sinne vaan, sukkana sekaan ja silmät auki. Yritän sitä taas tänään. Onneksi. Muuten nyyhkyttäisin kotona, eilisessä.