Enkö minä osaa keskustella? Olen vahvasti alkanut epäilemään sitä. Omasta mielestäni en höpise ihan jonnin joutavia. Yleisesti ottaen olen puheliaan maineessa. Epäilenkö minä vain omaa sanottavaani niin paljon, että hyvän keskustelun aloittaminen oudomman ihmisen kanssa on vaikeaa? Tai minä en yleensä juuri edes aloita. Baarissakin viiletän ja vouhotan, mutta harvemmin ajaudun keskusteluihin keneenkään kanssa. Sääli!

Monta kertaa olenkin törmännyt siihen, että muut eivät pysy ajatuksen juoksussa mukana. Olenko sitten saanut sitä ”ymmärtämättömyyttä” niin paljon, etten edes vaivaudu aloittamaan keskustelua?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nykyään olen paljon hiljaisempi kuin aikaisemmin. Kyse on varmasti myös kypsymisestä ja rauhoittumisesta, vaikkei minua nyt mitenkään tyyneksi ja rauhalliseksi voida sanoa. Eikä hiljaiseksikaan. Johtuuko sitten ”vaikenemiseni” vain epävarmuudesta? Tai itsetunnon puutteesta? Mutta kun itsetuntoni ei ole ihan nollakaan. Siinä on varmasti parannettavaa, mutta ei nyt niin kauheasti.

Ajattelenko jo etukäteen, että ei tuokaan ole kanssani samalla aaltopituudella. Mitä helvettiä! Olenko minä oikeasti niin ennakkoluuloinen? Omasta mielestäni tavallinen ja helposti lähestyttävä. Mutta jos asia ei olekaan niin kuin luulen. Avaruutta tähän mieleen! Ja uskallusta, taas kerran. Mikä on pahin, mitä voi tapahtua?

Voi kun ajatukset olisi siirrettävissä toimintaan vielä yhtä helposti.