Minähän vaikutan oikein superinnostuneelta. Katsotaan vaan, saan ensimmäisen viikon aikana kirjoitettua tänne sen seitsemän tekstiä ja sitten unohdan koko jutun kuukaudeksi. Sitten iskee huono omatunto aloitetusta, muttei jatketusta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Se on tyypillistä tällaiselle suoriutujatyypille. Oikein v***ttaa, että sitä on lapsesta saakka kasvanut niin tunnolliseksi ja kunnolliseksi, että kaikki tehdään viimeisen päälle "niin kuin pitää". Edelleenkin. Vaikka olen siitä kyllä hintani maksanut, syömishäiriöt on täälläkin koettu ja sitä myöten seikkailin pääni sisällä. Kokemusta, siis terapiaa, en kyllä pois antaisi, vaikka sen syömishäiriön voisinkin luovuttaa kokemuksista. Mutta eihän oppimistakaan olisi ollut, jollei häiriötäkään. Anyway, jäljellä on siis peruskunnollisuus ja peruskapina kaavoja vastaan. Vaikka se kapina näkyykin ilmeisimmin aika heikosti. Mutta kyllä minua ottaa päähän, ettei silloin teininä tullut kapinoitua oikein kunnolla. Miksi minä en näytellyt kaupungilla keskisormea tai karannut koulusta tai pettänyt kundikaveria silloin kun koko seurustelu oli vielä viatonta? Ei, minä olin kauhuissani, jos koulusta meni myöhästymisistä (!) lappu kotiin. Ja itkin muutama vuosi myöhemmin poliisikuulustelussa, kun olin jäänyt kiinni suurin piirtein ensimmäisestä näpistyksestä. Se olikin tapaus! Oikeasti itkin ja nyyhkytin yli kaksikymppisenä konstaapelin tuolilla, niin että setä alkoi lohduttelemaan, ettei tästä nyt koko elämä sentään pilalle mene. Ja mitäkö yritin näpistää (en siis suostu kirjoittamaan tähän varastaa-sanaa)? Hiuspatukat. Voitteko kuvitella! Jotain niin äärettömän typerää ja lapsellista. Mutta kun se jännitys… Mutta siihen loppui ne hommat (kokonaan) kun vartijasetä tuli ja talutti takahuoneeseen. Että hävetti! Ajattelin jopa, että jos äiti ja isä saavat tietää, niin remmistä tulee. Suuremmin en ole tätä tietoa jaellut. En ole koskaan sen jälkeen enää yrittänyt näpistää mitään. Tietenkään tähän ei lasketa teippirullan ottamista työpaikalta, koska sitä tekee kaikki.

Poikaystävää en ole pettänyt koskaan ja muutenkin olen kulkenut kunnollisesti (en ole näytellyt persettä tai juuri keskisormeakaan), olen siivonnut kotona pölyt vieraiden alta, hoitanut laskut ajallaan ja välttänyt kaikkia laittomuuksia (jos yhtä kypärättömänä mopolla alaikäisenä ajelua tai kevyttä ylinopeutta ei lasketa). Minä teen, pystyn ja osaan muka ihan loputtomiin. Alkoihan se käydä rankaksi, pakko oli tyhjentää jotenkin taakkaa ja oksentamalla se onnistui.

Nykyään yritän opetella rennommaksi. Vaikken mikään tosi-tosi pilkun nylpyttäjä olekaan ollut, niin itsehän sitä pääsisi helpommalla, jos ottaisi vähän rennommin. <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Ellun kanat –meininkiin on kuitenkii vissiin matkaa, mutta sopiva kaoottisuus ja hällä väliä – tänne vaan – tänne mahtuu! Mutta opettelemistahan se kuitenkin vieläkin on. Ehkä eniten ottaa päähän, että tuo ominaisuuteni (toivottavasti mennyt) on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Itse en sitä ole tainnut aikaisemmin niin ymmärtääkään.