Kurkin äsken Anadan Poikamiesboxiin ja hän oli kirjoittanut existä ja heidän mahdollisista yhtenevistä piirteistään. Oli pakko kommentoida asiaa, kun olen ajatellut (lue: joutunut ajattelemaan) asiaa omalta kohdaltani.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen aina pitänyt vähän tuhmista pojista. Ei kovin rikollisista, mutta vähän pahoista. Ja näitä on sattunut tielle enemmän kuin kaksi. Ja mitenkäs sitten onkaan käynyt. Ne vähän tuhmat pojat ovat osoittautuneet paljon pienemmiksi, hauraiksikin ja joksikin ihan muuksi kuin koviksi pojiksi. Kyllä, silti tai siitä johtuen olen heitä rakastanut ja heistä välittänyt, joistakin vähemmän (katsos; myöhäisempi herääminen), joistakin aivan überpaljon. Onhan heissä muitakin ominaisuuksia ollut, tuhmuus/"kovuus" ei tietenkään ole ollut ainoa, mutta yhdistävä piirre se on ollut.

 

Ja tähän väliin on lisättävä; että puhun tässä nyt ei-seksuaalisessa mielessä tuhmista pojista. Koska joku sitä nyt kuitenkin ajattelee. Aikomukseni ei ole tarkemmin kommentoida kenenkään seksuaalisia haluja tai haluamattomuuksia (ainakaan tässä setissä).

 

Ja miksikö olen tykännyt vähän tuhmista pojista? Siinäpä kysymys. Todennäköisimmin uhmaan kodin auktoriteetteja. Eli se perhanan klassinen selitys. Kotona ei tiedetty kaikkia ominaisuuksia (hiljaista kapinaa), eikä koskaan tulla tietämään. Eikä sillä enää ole väliäkään. 

 

Miksi nais-immeinen sitten sortuu uudelleen ja uudelleen ”heikkoihin” miehiin? Olen halunnut rakastaa, hoivata, uskoa ja pelastaa ja samalla kuvitellut että se "kovuus" on totta, että sen takana olisikin oikeasti vahvuutta. Vissiin kyse on ollut myös läheisriippuvuudesta, ainakin jonkun asteisesta. Ja voi perhana, että näitä on ollut vaikea tunnustaa. Tunnustanko ihan vieläkään? Minäkö? Mutta kyllä, tie on mutkainen. Minähän vain olen halunnut olla huolehtiva, hyvä ja kiltti ihminen… Ei se niin mene.

 

On ollut pakko tunnustaa, että me jokainen elämme elämäämme itse, teemme itse päätökset, ja silloin voimme elää itsenämme ja myös toisen kanssa.

”Parisuhteessakin molemmat ovat yksilöitä. Heidän välillään on kuminauha, joka joustaa ja vetää taas lähelle.” Tuon olen kuullut jo yksitoista vuotta sitten ja vieläkin erityisesti ensimmäisen lauseen sisäistäminen on ollut haastavaa. Toisen puolesta ei voi tehdä päätöksiä, saati sitten elää hänen elämäänsä. Itsestään selviltä nuo lauseet kuulostavat, mutta sisäistäminen ja toimiminen on ihan eri juttu. Niin kuin kaikessa.

Älä tee niin kuin minä, tee niin kuin minä sanon. :)

 

Tässä muutama linkki läheisriippuvuudesta: Tukiasema, MTL, Päihdelinkki.