Miksi hetkessä eläminen on niin vaikeaa? Miksi emme voi tyytyä siihen, mitä meillä on juuri nyt? Onko se elämisen pelkoa? Vai onko ihminen vain niin perustyytymätön, että haluaa aina vaan enemmän?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Meillä on niin kauhea kiire elää tätä elämää. Ihmiset (no juu, ehkä minäkin välillä) koohottavat asiasta ja elämyksestä toiseen. Kohtaamme ja elämme hienoja juttuja, ihmisiä ja asioita, mutta mihinkään ei tyydytä eikä pysähdytä. Tästä mennään kiireesti juosten seuraavaan. Me haluamme aina enemmän ja enemmän. Riittääkö mikään? Tietenkin on olemassa asioita, joita (tai niiden suunnittelua) ei voi jättää huomiseen, mutta mielestäni olemme usein liian ahneita myös kokemuksille.

Olen ajatellut tätä asiaa myös tässä ihmissuhteen alussa ja yritän pidätellä mopoa. Se näyttäisi sopivan miesajatteluunkin. Tietysti naisaivoni yrittävät mutkitella ja kehitellä erilaisia teorioita, mutta yritän paaluttaa noita kiertoteitä ja ohjata suorempalle reittille. Välillä kyllä huomaan olevani jo melkein metsäpolulla, vaikka sijainti pitäisi ennemminkin olla moottoritiellä. Se on kyllä ihmeellistä, miten pienistä asioista naismopo lähtee liikkeelle. Ja voi pojat, se mopo on nopea! Onneksi käsijarru ja ohjaus tuntuu edes ajoittain löytyvän ja pöpeliköstä saa oikaistua takaisin. Mutta välillä sitä oikein ihmettelee itsekin kiihdytyslukemia, siis jälkeenpäin. Eikä aikaakaan, kun mopo ryntää jo kohti uusia kiviä ja kantoja. Tosin tästä kaikesta huolimatta uskon myös naisen vaistooni, joka sittenkin ehkä tietää jotain.

Mutta kaiken keskellä yritän perehtyä enemmän tähän hetkeen. Yritän olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja mitä minulla ei ole. Vatsa ei satu juuri nyt, minulla on ystäviä, koti, läheisiä, työ ja vielä joku, jota voin ajatella tyhmästi hymyillen aina kun ympärillä olevat asiat eivät kiinnostaa niin paljoa. Ja mikä parasta, se ihminen taitaa tykätä minusta, hän antaa tosi hyviä suukkoja ja meillä on yhdessä kivaa. Mihinkäs tässä olisi kiire?