Tahtoo vai ei tahdo? Sinne vai tänne? Nyt vai huomenna? Välillä tuntuu, että jää totaalisesti vaiheeseen. Ei tahdo ja tahtoo. Sinne ja tänne. Tänään ja huomenna. Valinnasta voi passivoitua. Pitäisi olla se joku, joka käynnistää innostuksen tai palon, matalammastakin kuopasta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä olen hyvinkin innostuvaa sorttia. Joskus on jopa vaikeuksia pidätellä. Mutta silti sisällä asuu toisinaan onneton ja saamaton masentuja. Kerta kaikkiaan on uskomatonta, miten jotkut hetket voivat olla apaattisia ja h-i-t-a-i-t-a. Miten yhdet ja samat aivot voivat tuottaa niin monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia? Vai mistä ne tunteet lähtevät? Päästäkö? Mistä sitten? Vaikka minä väitän kiven kovaa, että olen tuntenut rakkauden kirjaimellisesti sydämestä joskus. Niin, joskus, olen tuntenut, passed…

 

Miehet tietenkin ajattelevat pääosin alapäällä, mutta sitä päätä minä en nyt tarkoita. Vaikka myönnän, olen ihminen, minäkin.

 

Ajoittain pystyn tukkimaan tunneminässä ne reiät, jotka vetävät pään alakulon pinnan alle. Mutta toisinaan en. Joskus olisi ihanan lohduttavaa nyyhkyttää ”ei mitään” jonkun kainalossa. Itkeä ajattomasti koko maailman pahuutta, joka yrittää saavuttaa jos millikin ihoa luovuttaa kosketuksesta. Ei sanoja, ei kummastusta, ei kiirettä eikä painoa. Sitten ylös, ulos ja hymyillen kohti vastatuulta.

 

Jotkut viikonloput vain odottavat päättymistään ja arjen alkua. Nautittavista asioistakin voi tulla raskaita. Voin valita toisin. Voin nauttia vapaasta ja ajasta. Voin puhaltaa hengityksen höyryä viilenevässä syksyssä ja voin istahtaa kahville katselemaan ihmisiä tai kannolle ihailemaan maailman värejä. Voin saunan lämmössä karistaa pahat ajatukset ja puhdistaa ajatukset vilvoittavassa suihkussa. Voin löytää valopilkkuja läheltä ja kaukaa. Pitäisi avata silmät, ja antaa niiden sädehtiä.

 

Lisää sitä pumpulia tänne tilkkeeksi!