Ex kävi viimein eilen hakemassa loput tavaransa ja tilittämässä tilannettaan. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hän on ollut minulle todella tärkeä ihminen. Olin asettanut itseni loppuelämään hänen kanssaan. Luulin rakentavani tulevaisuutta. Ja kaikki romahti. Monimutkaisten ja vaikeiden asioiden saattamina hän lähti, jätti minut ja jatkoi matkaansa, ehkä ei eteenpäin, mutta pois minusta.

Ja minä kiduin, riuduin, itkin, surin, toivoin, uskoin, luulin, rakastin ja kärsin. Vuoden.

Kun eron jälkeen olin niin palasina, että siruja tuskin erotti lattian roskista, pysyin pystyssä vain sen uskon varassa, että viikon päästä voin jo pikkuisen paremmin, kuukauden päästä voin jo vähän paremmin, ja vuoden päästä ehkä jo hyvin.

 

Vuosi tuntui kamalan pitkältä ajalta, päiväkin tuntui pitkältä. Heräsin aamulla ja toivoin, että tämä päivä laskisi pian illaksi ja yöksi ja olisi ohi. Ei se ollut elämistä, se oli ajan kulumista. Tuskailin, itkin ja mietin elämän vaikeutta ja mahdottomuutta, sitä kuinka pieni minä olen, ja kuinka vähän minulla on merkitystä maailmassa, vaikka tahtoisin vain hyvää.

 

Ja minä yritin auttaa, kuunnella, tukea ja herättää ajatuksia, silti holhoamatta tai kaitsematta. Yritin osoittaa, että kaikesta huolimatta minä välitän ja olen olemassa, jos apua tarvitaan. Tein tietoisen valinnan, menin itse paljon hitaammin eteenpäin. Mutta vieläkin väitän, että tein sen rakkaudesta, en uhratakseni, en kerätäkseni sädekehää, vaan rakkaudesta.

Totesin, että rakkaus vain on, se ei pysty ehdollistamaan.

 

Nyt käteni ovat tyhjät. Vaikka hän aina tulee olemaan tärkeä osa elämääni, on tullut se aika, että olemme kasvaneet erillemme, matkanneet riittävästi, että tiemme ovat eronneet. Olen tehnyt sen minkä voin ja minun on aika elää omaa elämääni. Toivon hänelle kaikkea hyvää, että hän jonain päivänä tulisi onnelliseksi. En väitä, että koko vuosi olisi kulunut hänelle. Oma prosessini sen ajan on kuluttanut. Se oli hyvin hidasta ja raskasta, mutta on toden totta näyttänyt minulle, että minä selviän. Minulle on tarkoitettu jotakin muuta.

 

On viimein aika ojentaa käsi ja päästää lopullisesti irti…