Nykyään suhteen aloitusvaiheessa tarvitaan pelitaitoja. Ja minä kun en jaksaisi sitä ollenkaan. Yhteyden pitäminen tuntuu vaativan suurta laskelmointia ja taktikointia. Kuka soittaa? Milloin soittaa? Miksi soittaa? Mistä soittaa? Erityisesti tämä tuntuu korostuvan naisten puolella, ystäviäni kuunnelleena, mutta kyllä siihen miehetkin osallistuvat.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pelkäämmekö me, että toisen kiinnostus loppuu jos soitamme tunnin liian aikaisin. Vaikutammeko sitten liian kiinnostuneelta tai liian innostuneilta ja peli on pelattu? Paskaa! Jos kemiat toimii ja yhteinen sävel löytyy, niin mitä varten pitää pelata?

 

Myönnän, ajattelen itsekin, että voinko minä soittaa ”ensimmäisenä” tänään kun soitin eilen. Ja se ärsyttää minua. Toisaalta en haluaisi ahdistaa toista, koska käsittääkseni miehet kuitenkin ahdistuvat huomattavasti helpommin kuin naiset (pääsääntöisesti, tiedän poikkeuksia tässäkin). Voimmeko tappaa orastavan suhteen ja mielenkiinnon liiallisella yhdessä ololla tai yhteydenpidolla?

 

Kannatan ehdottomasti omien ystävien huomioimista ja omaa aikaa kaikissa seurustelun vaiheissa. Olen joskus jättänyt kaikki ystäväni seurustelun takia ja jälkeenpäin tuli todettua, että se oli suuri virhe. Ystävät ovat aina, suhde voi päättyä.

 

Mutta oman elämän elämistä minun pitää opetella. Jos mitään ei ole sovittu, en saa odottaa kotona soittoa tai mahdollista yhdessä tekemistä. Olen monta kertaa aikaisemminkin todennut tämän saman asian, mutta jostain syystä sen toteuttaminen on kuitenkin vaikeampaa. Kaipa se johtuu ihastumisesta, innostakin. Toisaalta se johtunee myös omistautumisestani, kai välittäminen toisaalta on minulle myös omistautumista.

 

Toivoisinkin, että löytäisin sellaisen suhteen, jossa oppisin paremmaksi tuossa oman elämän elämisessä. Koska itsellemme me tätä elämäämme kuitenkin elämme. Emme toiselle. Itselle. Olen hiukan kateellinen niille ystävilleni, jotka osaavat tuon asian loistavasti. Mutta olen kyllä huomannut itsessäni kehitystä, olen siis oikealla tiellä, vaikka vielä voi parantaa. Osaksi se vaikeus johtuu eletystä elämästä, kokemuksista ja pettymyksistä. Nyt olen päättänyt, että ei ole syytä epäillä, ennen kuin on oikeasti aihetta. Ei pitäisi kuvitella ja kehitellä liikoja. Jos jotain ikävää selviää, voin toimia sen mukaan. Miksi en kelluisi nyt ilossa ja huomiossa? Yritänkö väkisin vetää itseni sakokaivon puolelle, kun epäilen sinne kuitenkin joutuvani. Se on tyhmää! Ja minä olen peruspositiivinen, mutta tähän ikään on tullut koettuakin. Sitähän se elämä on, tasapainoilua. Haluan pääni pinnalle!