Aika on ihmeellinen asia. Se saa pahat asiat unohtumaan ja hoitaa sielua kipeiltä asioilta. Aika voitelee ikävän, surun ja luopumisen. Luopuminen on minulle vaikeaa. Olen kuokkinut surun ja luopumisen suolla ja edennyt hitaasti, kuin makeaan sokeriin tarttunut Maija Mehiläinen. Olen kantanut taakkaani sumussa ohi määräaseman ja harhaillut saman ja jälleen saman korttelin ympäri.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta aika auttaa. Joka kerta kun sen kuulee tai toiselle toistaa, se tuntuu yhtä kyllästyttävältä ja samalta. Ja aina se pitää paikkansa. Huomenna on helpompi kuin tänään ja ylihuomenna jo tuplaten parempi. Olen hokenut itselleni babysteps, babysteps, mutta askeleeni ovat astuneet vuoroin eteen, vuoroin taakse.

Mutta aika ei yksin riitä, tarvitaan myös etäisyyttä. Josko rakastaisin itseäni ja maailmaani edessäni. Jos menisin nurkalle ja kurkistaisin rohkeasti nurkan taakse. Jättäisin vanhan, luopuisin. Se houkuttelee, melkein vetää puoleensa. Jos vain saisin käsijarrun nostettua.