Pelottaahan se, yksin oleminen tulokkaan kanssa. Kun olen lukenut Eve Mantun kirjaa ja jutellut ystävien kanssa, niin ihan simppelit asiatkin jännittävät. Että miten minä pääsen kauppaan heti aluksi, voinko minä ottaa sen käärön vaan mukaan. Pakko ka se on mukaan ottaa. Saatan haista päiväkausi pahalta, kun ehdi suihkuun. Ruokaa pitää tehdä valmiiksi pakkaseen, jos vaikka ehtisi syömään.

 

Toisaalta tuo kaikki naurattaa. Kun olen aina ollut sellainen suoriutuva ihminen. Vähän liiankin suoriutuva. Vähän niin kuin itselle ongelmaksi asti. Mutta voi olla että sitten hymy kyllä hyytyy.

 

Pääosin haaveilen kyllä vauvan tuoksusta ja läheisyydestä. Siitä ihanasta pienestä ihmisestä, jota minä saa rakastaa ja hoitaa. En unohda vastuuta, mutta olen toivonut tätä kauan, kauan. Ja ehtinyt haaveilla asiasta tuhansia kertoja ja nyt se on vihdoin toteutumassa.

 

Kunhan vaan selviän vielä puolisen vuotta kaikista loukoista, esteistä ja murheista. Niin, siis onhan sitä selvittävää vielä ennen suihkuun pääsemättömyyttäkin. Kuusi kuukautta vielä huolta, onko vauvalla kaikki hyvin masussa, liikkuuko se (sitten kun liikkeet voi tuntea) ja etten itse tee mitään mikä aiheuttaisi jotain kamalaa. Jos vaikka sen listerian tai sen toksomoloosin vai mikä sanahirviö se olikaan.

 

Onneksi minulla on myös vahva usko, että tämä lapsi syntyy terveenä ja hyvinvoivana. Siitä yritän pitää kiinni kaikkien pelkojen keskellä.

Hopsan, siinä vierähti melkein kaksi vuotta. Ja ehtihän sitä tapahtua. Suhde tuli ja suhde meni. Nyt on vain minä ja masu. Kyllä minä odotan lasta.

Tässä sitä nyt sitten yksin suunnittelen elämäämme. Kunhan nyt pääsisimme vain omaan alkuun ja irti menneestä.

Olen toisaalta ihan hirmu surullinen, toisaalta taas hirveän onnellinen.

Tuleva äitiys on minulle erittäin tervetullut. Parasta elämässäni.
Tietenkin tällaisessa tilanteessa, mutta muutenkin.

Ja me selviämme. Tiedän sen.

Eve Mantun sanoin: Musta tulee perhe!

Matkustaminen olisi ihanaa! Juuri tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuutta, mutta haaveissa siintää matkat useaankin eri kohteeseen. Ja ehkä hetken päästä. Erilaisten kulttuurien ja historioiden näkeminen on hurjan mielenkiintoista. Jo pelkästään matkan suunnittelu on ihanaa ja jännittävää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suunnittelu onkin jo oikeastaan puolet koko matkustamisesta. Kuinka monta kertaa sitä ehtii ja pystyy lukemaan kaikki mahdolliset käsillä olevat matkaoppaat ja kartat läpi ennen reissua. Mitä kannattaa nähdä ja mitä ehdottomasti pitää nähdä. Liika etukäteen eläminen ei matkoillakaan ole hyväksi, vaan aiheuttaa liiallista stressiä ja pilaa pian koko loman. Jos on jo etukäteen elänyt koko loman, niin pettyy kun kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin on kuvitellut. Aina tulee yllätyksiä ja muutoksia.

 

Se pätee elämässä muutenkin. Minä ainakin olen monesti sortunut liian valmiiksi elämiseen. Hetkeen heittäytyminen on varmaan ikuinen haaste. Sitä oikein joutuu tankuttamaan itselleen, että jotkut asiat vain menevät erilailla eri ihmisillä. Eikä se ole väärin tai väärää. Se on vain erilaista. So what, jos matkalla tulee muutos ja juttu meneekin vähän erilailla.

Yllätyksethän ovat ihania!

Tänään on urheilun superilta, curlingia ja lätkää! Vielä kun niissä kävisi hyvin, Suomen kannalta. Peukut pystyyn! <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaikki tuntuvat unohtaneen edellisten Olympialaisten curling-innostuksen. Kyllä minäkin katsoin jo silloin innolla curlingia, vaikka Suomen sijoitukseksi jäikin viides sija. Missäs tuota curlingia sitten olisi voinut edes katsoa tässä välillä? Eurosport on saattanut näyttää muutaman kisan, mutta eihän sitä ole ollut tarjolla. Seuraan vähän kummastuneenakin curling-hypeä, joka saa jo erittäin huvittavia piirteitä Markku Uusipaavalniemen ”fanisaitteina” jne. Check this out. Näitä on kuulemma jo useampikin. Toivottavasti hepulla itselläänkin riittää huumorintajua.

 

Suomen lätkäjoukkueen menestys sen sijaan on ollut nannaa. Etukäteishehkutus ja -odotukset kun olivat lähes olemattomia, niin menestystä on sittenkin tullut. Tämä pistää miettimään valmentajia, muuta maajoukkue johtoa ja pelaajien keskinäisen ryhmädynamiikan tilaa ja miten siihen on päästy. En sano siitä sen enempää, mutta ajatella voi…

 

Lätkästä on vielä tilitettävä, että minua suunnattomasti ketuttaa lätkäotteluiden kuvaajat ja ohjaajat. Viime vuosina kaikissa arvoturnauksissa ohjaajat ovat vissiin tulleet harjoittelijan pallilta ohjaamaan lätkää ja siltä se välillä myös näyttää. Myönnetään, laji on nopea liikkeinen (tänk gaad!) ja vaatii herpaantumatonta ja tarkkaa silmää. Mutta mikä voi kiristää enemmän, kuin kiekon viilettäminen kuvaruudun ulkopuolella nopeassa vastahyökkäyksessä, kun kuvaruudun ulkopuolella onkin vielä yksi pelaaja, joka kuljettaa kiekon ja passaa upeasti. Aaaarrrrrgghhhh! Perkele, että katsojaa pännii! Lisäksi täysin väärän kameran käyttö esim. ylivoiman hyökkäyspäässä ottaa suunnattomasti päähän. Se kuva nyt vain pitää saada näyttämään koko hyökkäysalue, kun se kiekko liikkuu siellä puolelta toiselle! Harjoitelkaa ohjaajat curling-lähetyksissä, tai jalkapallossa, se on hitaiden peli. Sorry vaan futisfanit, mutta täällä se laji ei polkaise. Korkeintaan MM-otteluissa, ja sitähän saadaan sitten kesäkuussa.

 

Jännittävää urheiluiltaa kaikille!

Miten se voi olla mahdollista; Ensin olit oikein sinut yksin olemisen kanssa ja aika kului sutjakkaasti omissa arkisissa askareissa. Sitten taivaasta pöllähtää joku yksi ihminen ja kaikki menee uusiksi, ihanasti uusiksi. Aika erossa tuntuu pitkältä ja tunnit menevät hitaasti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tottakai meidän on osattava olla yksin myös yhdessä, mutta se vain ei ole niin kivaa. Miten näin lyhyessä ajassa toisen läheisyys voi tulla niin tärkeäksi? Alkuhuumassa tietenkin kaikkea katselee vaaleanpunaisten lasien läpi. Ei ole olemassa negatiivisia puolia tai ärsyttäviä asioita. Kaikki vain sujuu ja menee. Toisen kosketus saa sydämen läikähtelemään ja suukot maistuvat makoisilta.

 

Kaikista käsittämättömimmältä (huh mikä sana!) ja ihmeellisimmältä tuntuu se, että miten on mahdollista, että minä tykkään hänestä ja hän tykkää minusta! Mikä ajoitus! Siihen hän tupsahti ja on tuossa vieressä, ollessaan kaukanakin. Muutama kuukausi sitten en tiennyt hänen olemassa olosta mitään ja nyt hänestä on tullut jo minulle tärkeä. Minua kiinnostaa mitä hän tekee, missä hän on ja mitä hänelle tapahtuu. Huolikin hiipii, jos vaikka jotain sattuu. Uudelleen ja uudelleen jaksan ilostua siitä että minä kiinnostan häntä. Ja häntä kiinnostaa myös minun asiani, ehkä vähän miehisemmällä tavalla, mutta kiinnostaa.

 

Juttuni ovat muuttuneet kyllä siirappisiksi. Noh, et ole ainoa, joka niin ajattelee, kuulen sitä läheltäkin. :) Mutta ystäväni ovat iloisia puolestani. Olen tämän kuulemma ansainnut.

 

Olen kyllä todella iloinen myös siitä, että löysin elämääni tarkoitusta, ennen kuin minulla ei ollut ketään. Minä seisoin tukevasti jaloillani jo ennen kuin hän purjehti satamaan. Yhtä iloista se elämä ei ollut, mutta sisällöllistä elämää kuitenkin. Ehkä hän siksi saapuikin. Olin valmis avaamaan uuden kirjan.