Minulla on syysmasennus. Ei huvita mikään, ei kiinnosta mikään, en jaksaisi mitään, enkä juuri teekään mitään. Kirjoittaminenkaan ei ole huvittanut. Yleensä jos minulla on paha olla, kirjoittaminen auttaa. Tänään on sellainen olo, että ajatukset ja olo ei mahdu tähän kroppaan. Mieli huutaa sisällä suoraa kurkkua, mutta ulkokuori näyttää tyyneltä. En haluaisi kiukutella työkavereille tai ystäville, sen jälkeen heitä kiinnostaisi asiani vielä vähemmän. Kaiken lisäksi naama kukkii. Voi per**le! Se johtuu todennäköisesti halvasta naamarasvasta, mutta kun ei ole juuri nyt varaa kalliimpaankaan. Tämän kaiken pullan kuorrutuksena on vielä todella pitkäaikaisen kivun lähteen tietämättömyys. Alkaa ottaa hermoon. Sattuu, sattuu ja sattuu, mutta syytä ei löydy. Lääkäri vain ihmettelee. Sekin vielä!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nämä päivät tuntuvat pitkiltä ja raskailta. Raskaampaa siitä vielä tekee se, että pitää jaksaa ponnistella itsensä iloisen oloiseksi. Tiedän, itselleni olisi parempi jos paha olo pääsisi heti pois. Mutta jos tuntuu siltä, että näin pääsen kuitenkin helpommalla. Lopulta. Hittoako sen väliä, jos minä vain kierrän kiertotietä? Sehän on elämää, ja se kasvattaa, mukamas.

Nyt on siis toivoton tilanne. Odotan muutosta ja yritän rämpiä tämänkin harmaan päivän läpi. Jossain on vielä valoa, jossain!