Miten se voi olla mahdollista; Ensin olit oikein sinut yksin olemisen kanssa ja aika kului sutjakkaasti omissa arkisissa askareissa. Sitten taivaasta pöllähtää joku yksi ihminen ja kaikki menee uusiksi, ihanasti uusiksi. Aika erossa tuntuu pitkältä ja tunnit menevät hitaasti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tottakai meidän on osattava olla yksin myös yhdessä, mutta se vain ei ole niin kivaa. Miten näin lyhyessä ajassa toisen läheisyys voi tulla niin tärkeäksi? Alkuhuumassa tietenkin kaikkea katselee vaaleanpunaisten lasien läpi. Ei ole olemassa negatiivisia puolia tai ärsyttäviä asioita. Kaikki vain sujuu ja menee. Toisen kosketus saa sydämen läikähtelemään ja suukot maistuvat makoisilta.

Kaikista käsittämättömimmältä (huh mikä sana!) ja ihmeellisimmältä tuntuu se, että miten on mahdollista, että minä tykkään hänestä ja hän tykkää minusta! Mikä ajoitus! Siihen hän tupsahti ja on tuossa vieressä, ollessaan kaukanakin. Muutama kuukausi sitten en tiennyt hänen olemassa olosta mitään ja nyt hänestä on tullut jo minulle tärkeä. Minua kiinnostaa mitä hän tekee, missä hän on ja mitä hänelle tapahtuu. Huolikin hiipii, jos vaikka jotain sattuu. Uudelleen ja uudelleen jaksan ilostua siitä että minä kiinnostan häntä. Ja häntä kiinnostaa myös minun asiani, ehkä vähän miehisemmällä tavalla, mutta kiinnostaa.

Juttuni ovat muuttuneet kyllä siirappisiksi. Noh, et ole ainoa, joka niin ajattelee, kuulen sitä läheltäkin. :) Mutta ystäväni ovat iloisia puolestani. Olen tämän kuulemma ansainnut.

Olen kyllä todella iloinen myös siitä, että löysin elämääni tarkoitusta, ennen kuin minulla ei ollut ketään. Minä seisoin tukevasti jaloillani jo ennen kuin hän purjehti satamaan. Yhtä iloista se elämä ei ollut, mutta sisällöllistä elämää kuitenkin. Ehkä hän siksi saapuikin. Olin valmis avaamaan uuden kirjan.