Olisi ihanaa, jos vielä pystyisi heittäytymään samalla lailla ihmissuhteisiin kun ensimmäisissä suhteissa. Mikään ei hidastanut tutustumista ja ihastumista. Nyt kun on kakkaa tullut niskaan matkan varrella, niin sitä on tahtomattaankin varautunut. Minusta tuntuu, että olen kirjottanut tästä ennenkin. Ainakin puhuttu on ystävien kanssa, monesti, nyt viisaampana…

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nuorempana sitä eli ja koki asian niin täysillä. Nyt kun on ”viisaampi”, niin asioihin on tullut mausteeksi kyynisyyttä. ”Kohta tulee jotain paskaa kuitenkin vastaan…” Minä en tahtoisi ajatella niin! Mutta sille ei voi mitään. Jotenkin alitajuntaisesti yrittää suojella itseään, ettei taas kävisi köpelösti, ettei pieni punainen pumppu vuotaisi verta.

Ja tiedän, jos mitään ei uskalla, mitään et saa. Minä olen ensimmäisten joukossa tolkuttamassa tuota jollekin toiselle. Mutta se onkin ihan eri asia, taas, kun asia tulee omalle kohdalle. Miten helppo onkaan neuvoa vierestä, järkeillä ja suunnistaa kartan mukaan.

Mutta ei se oikeassa elämässä olekaan niin helppoa. Minä himmailen ja suhtaudun varovasti, epäröin ja ajattelen. Otan selville merkkejä, yritän kuvitella ja aavistella, ja syteen saattaa mennä. Yritän hokea itselleni: "Lopeta!" Minun pitää vain ajatella, että kaikki toiminta ei ole niin vakavaa.

Kaikesta varautuneisuudesta huolimatta minä paistattelen huomiossa ja nautin. :)

Mitä minulla on menetettävääkään?