Tässä sitä nyt sitten yksin suunnittelen elämäämme. Kunhan nyt pääsisimme vain omaan alkuun ja irti menneestä.

Eve Mantun sanoin: Musta tulee perhe!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suunnittelu onkin jo oikeastaan puolet koko matkustamisesta. Kuinka monta kertaa sitä ehtii ja pystyy lukemaan kaikki mahdolliset käsillä olevat matkaoppaat ja kartat läpi ennen reissua. Mitä kannattaa nähdä ja mitä ehdottomasti pitää nähdä. Liika etukäteen eläminen ei matkoillakaan ole hyväksi, vaan aiheuttaa liiallista stressiä ja pilaa pian koko loman. Jos on jo etukäteen elänyt koko loman, niin pettyy kun kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin on kuvitellut. Aina tulee yllätyksiä ja muutoksia.

Se pätee elämässä muutenkin. Minä ainakin olen monesti sortunut liian valmiiksi elämiseen. Hetkeen heittäytyminen on varmaan ikuinen haaste. Sitä oikein joutuu tankuttamaan itselleen, että jotkut asiat vain menevät erilailla eri ihmisillä. Eikä se ole väärin tai väärää. Se on vain erilaista. So what, jos matkalla tulee muutos ja juttu meneekin vähän erilailla.

Yllätyksethän ovat ihania!

Kaikki tuntuvat unohtaneen edellisten Olympialaisten curling-innostuksen. Kyllä minäkin katsoin jo silloin innolla curlingia, vaikka Suomen sijoitukseksi jäikin viides sija. Missäs tuota curlingia sitten olisi voinut edes katsoa tässä välillä? Eurosport on saattanut näyttää muutaman kisan, mutta eihän sitä ole ollut tarjolla. Seuraan vähän kummastuneenakin curling-hypeä, joka saa jo erittäin huvittavia piirteitä Markku Uusipaavalniemen ”fanisaitteina” jne. Check this out. Näitä on kuulemma jo useampikin. Toivottavasti hepulla itselläänkin riittää huumorintajua.

Suomen lätkäjoukkueen menestys sen sijaan on ollut nannaa. Etukäteishehkutus ja -odotukset kun olivat lähes olemattomia, niin menestystä on sittenkin tullut. Tämä pistää miettimään valmentajia, muuta maajoukkue johtoa ja pelaajien keskinäisen ryhmädynamiikan tilaa ja miten siihen on päästy. En sano siitä sen enempää, mutta ajatella voi…

Lätkästä on vielä tilitettävä, että minua suunnattomasti ketuttaa lätkäotteluiden kuvaajat ja ohjaajat. Viime vuosina kaikissa arvoturnauksissa ohjaajat ovat vissiin tulleet harjoittelijan pallilta ohjaamaan lätkää ja siltä se välillä myös näyttää. Myönnetään, laji on nopea liikkeinen (tänk gaad!) ja vaatii herpaantumatonta ja tarkkaa silmää. Mutta mikä voi kiristää enemmän, kuin kiekon viilettäminen kuvaruudun ulkopuolella nopeassa vastahyökkäyksessä, kun kuvaruudun ulkopuolella onkin vielä yksi pelaaja, joka kuljettaa kiekon ja passaa upeasti. Aaaarrrrrgghhhh! Perkele, että katsojaa pännii! Lisäksi täysin väärän kameran käyttö esim. ylivoiman hyökkäyspäässä ottaa suunnattomasti päähän. Se kuva nyt vain pitää saada näyttämään koko hyökkäysalue, kun se kiekko liikkuu siellä puolelta toiselle! Harjoitelkaa ohjaajat curling-lähetyksissä, tai jalkapallossa, se on hitaiden peli. Sorry vaan futisfanit, mutta täällä se laji ei polkaise. Korkeintaan MM-otteluissa, ja sitähän saadaan sitten kesäkuussa.

Jännittävää urheiluiltaa kaikille!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tottakai meidän on osattava olla yksin myös yhdessä, mutta se vain ei ole niin kivaa. Miten näin lyhyessä ajassa toisen läheisyys voi tulla niin tärkeäksi? Alkuhuumassa tietenkin kaikkea katselee vaaleanpunaisten lasien läpi. Ei ole olemassa negatiivisia puolia tai ärsyttäviä asioita. Kaikki vain sujuu ja menee. Toisen kosketus saa sydämen läikähtelemään ja suukot maistuvat makoisilta.

Kaikista käsittämättömimmältä (huh mikä sana!) ja ihmeellisimmältä tuntuu se, että miten on mahdollista, että minä tykkään hänestä ja hän tykkää minusta! Mikä ajoitus! Siihen hän tupsahti ja on tuossa vieressä, ollessaan kaukanakin. Muutama kuukausi sitten en tiennyt hänen olemassa olosta mitään ja nyt hänestä on tullut jo minulle tärkeä. Minua kiinnostaa mitä hän tekee, missä hän on ja mitä hänelle tapahtuu. Huolikin hiipii, jos vaikka jotain sattuu. Uudelleen ja uudelleen jaksan ilostua siitä että minä kiinnostan häntä. Ja häntä kiinnostaa myös minun asiani, ehkä vähän miehisemmällä tavalla, mutta kiinnostaa.

Juttuni ovat muuttuneet kyllä siirappisiksi. Noh, et ole ainoa, joka niin ajattelee, kuulen sitä läheltäkin. :) Mutta ystäväni ovat iloisia puolestani. Olen tämän kuulemma ansainnut.

Olen kyllä todella iloinen myös siitä, että löysin elämääni tarkoitusta, ennen kuin minulla ei ollut ketään. Minä seisoin tukevasti jaloillani jo ennen kuin hän purjehti satamaan. Yhtä iloista se elämä ei ollut, mutta sisällöllistä elämää kuitenkin. Ehkä hän siksi saapuikin. Olin valmis avaamaan uuden kirjan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Meidät kasvatetaan taakka ja ansio -periaatteeseen niin salakavalan vaivihkaa. Tunnemme huonoa omaatuntoa, jos joku asia napsahtaa kohdalleen ilman tulta ja tappuraa. Se on väärin! Kuka määrää, että kaiken saamamme eteen pitää vuodattaa verta ja hikeä? Tämä on varmaan jotenkin suomalaista ja alkukantaista. Voisimmeko kuitenkin vain olla iloisia tapahtuneesta? Ei joka asiasta tarvitse maksaa!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä pelkään, että kohta tipun tältä oksalta. Läsähdän vatsalleni kovaan, tallaantuneeseen maahan. Tottahan se on, että kun on saanut kakkaa niskaansa useamman kerran, niin sitä alkaa jo odottaa. Eikä sitä pysty karistamaan pois.

Tietysti yritän ottaa tästä jopa älyttömästä hymyilystä kaiken irti ja onhan tuosta pelosta se hyvä puoli, että jalat pysyvät aika hyvin maanpinnalla. Hetkellistä leijumista esiintyy, mutta kokolailla pikaisesti kantapäät tavoittavat alustan ja

Sairastaminen on muuten ärsyttävää. Olen tosi onnekas, sillä sairastan tosi harvoin. Ihmiskroppa on ihmeellinen, kun pöpöt valtaavat, niin se reagoi ja yrittää häätää ylimääräiset matkustajat pois. Todella hieno systeemi. Jaksan ihmetellä tätä systeemiä varmasti ikuisuuden. Krooniset vaivat ja kivut ovat sitten tietenkin asia erikseen ja se on tosi ikävää.

Toivon kaikille terveyttä!

Argh! Jos jonkun työtehtäviin kuuluu hoitaa joku tietty asia, niin miten ihmeessä hän silti kiertää vastuunsa ja tehtävänsä ja sälyttää hommansa jollekin muulle? Onhan se ihmeellistä, että jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, vaikka heidän pitäisi olla ko. alan asiantuntija, siis oikein päällikkötasoa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuo kaikki vastuun ottamattomuus tietenkin verhotaan hymyyn, ystävällisyyteen ja miellyttämiseen. Mutta ei se loppujen lopuksi kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että hommaa ei itse viitsi/osaa hoitaa.

Kun itse on vielä sellaisessa asemassa, että ei oikeastaan voi kun vierestä ihmetyksellä seurata tapahtuvaa, niin kyllä jurppii! Silloin on puhuttava asiasta hampaat kiristellen parille hyvälle työkaverille, kirjoitettava asiasta vähän ja pari tupakkaa auttaa myös kummasti. Sitten voi taas keskittyä asian aktiiviseen unohtamiseen. En halua ajatellakaan minkälaista kyseisen ihmistyypin kanssa olisi olla enemmän tekemisissä. Miten ihmeessä sellaiset ihmiset kuitenkin pääsevät muka ”eteenpäin”?

Saamattomuus, kiertely ja vastuuttomuus saavat minut kyllä näkemään punaista. Kiristävistä kiristävimpiä ominaisuuksia, onneksi minä voin valita ympärilleni muunlaisia ihmisiä. Tänk gaad!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä tolkutan itselleni, että olen todella onnekas kun olen kohdannut ihmisen, jonka kanssa minulla on hyvä olla juuri nyt. En kiirehdi, en haikaile menneitä, en halua tietää huomisen kipuja. Elän tänään tässä, nyt. Tämän ajan haluan muistaa vielä myöhemminkin, tulee mitä tulee.

Matkustan uudelleen ja uudelleen sinne vaaleanpunaiselle hattarasaarelle kellumaan.

Mikä elämässä voisi olla enemmän?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mikä on se käänne, kun suhteesta tulee liian stabiili ja liian tavallista? Siihen on olemassa varmasti tuhat neuvoa ja ohjetta. Mutta jos meillä on ollut joku malli käytössä elämässämme jo useita kertoja, ehkä jopa useita vuosia, niin eihän mikään takaa, että toimintamalli on noin vaan muutettavissa! Ja mistä helkkarista sitä itse tunnistaa jos onkin tekemässä väärin?

Ainakin molempien suhteen osapuolten pitää saada suunsa auki. Puhutaan. Ehkä ennemmin kuitenkin on parempi sanoa liian nopeasti kuin liian hitaasti. Vai olenko minä vain hätähousu? Saattaa olla niinkin. Mutta minä uskon, että jos saa pienetkin vaivaavat asiat ulostettua heti, niistä ei tule härkäsiä eikä ylitsepääsemättömiä. Asiat voi aina ilmaista kiihkoilematta ja dramatisoimatta liikaa. Ilmaisu on sitten vain jokaisesta henkilökohtaisesti kiinni.

Suurentelu ja liioittelu onkin minusta överikakkaa ja johtaa aivan liian usein asioiden hyperventilaatioon. Not good! Tietenkin sorrun siihen itsekin ajoittain, mutta yritän siitä pois. Suurentelu ja liioittelu on mielestäni elämisen osaamattomuutta. On pakko kasvattaa liian pienistä asioista suuria, kun elämä ei muuten kolahda. Tosin en kyllä kannata vähättelyäkään, sekin on elämättömyyttä.

Vaikeita rajoja, ja silti tahdon taiteilla.